Pikkusisko jo aloitti edellisen kirjoituksen kommenteissa näin:

Joulunahan meillä oli yleensä isän vanhemmat sekä veli käymässä ja lahjat ilmestyivät salaperäisesti ulko-oven eteen pahvilaatikossa. Ei ollut silloin sellaisia lahjaröykkiöitä, kuin tämän päivän lapsilla. Itse muistan parhaiten puhuvan nuken, nukketalon, leikki-imurin ja lentokoneen, jotka sain. Sekä suurimpana pettymyksenä vuosi toisensa jälkeen nukenvaunut, joita en koskaan saanut...
Kuusi haettiin omasta metsästä ja koristeltiin aattoaamuna. Aina oli suklaata tarjolla, mitä ei meillä yleensä ollut ja muutenkin sellainen joulufiilis, mikä löytynee vain lapsilta. Kinkku paistettiin mummulan leivinuunissa. JA AINA OLI LUNTA!!!

Ja minä jatkan:

Isä kävi metsästä hakemassa kuusen jo joitakin päiviä ennen joulua ja toi sen meidän pesuhuoneeseen sulamaan. Olohuoneeseen kuusi kannettiin sitten aatonaattona ja tosiaan koristeltiin aina aattoaamuna. Hoitotädiltä saamamme enkelikoristeet menivät aina korkealle, tähdestä seuraavaksi. Minä rakastin koristeista eniten sellaisia pitkiä vähän mutkalla olevia erivärisiä metallitikkuja, jotka pyöriessään heijastivat nätisti valoa. Ne olivat (ja ovat edelleen) niin kauniita!

Joulukoristeita meillä ei kuusen lisäksi paljoa ollut. Olohuoneen ikkunassa oli kyllä hieno oranssi tähti, joka paloi läpi joulunajan. Ja keittiön pöydällä oli kynttilä, jota isä poltti aina välillä, siinä oli kiva käydä tökkäämässä sormenpäät sulaan steariiniin.

Aattona käytiin syömässä mummolassa. Kuumaan kinkun paistoliemeen kastetut ruisleipäpalaset oli tosi hyviä! Lipeäkala oli pahaa, mutta se valkokastike oli ihan parasta!

Joulusaunassakin käytiin aattona. Iltapäivällä tuli telkkarista Samu Sirkan joulutervehdys, se piti aina katsoa. Muutenkin katsottiin paljon telkkaria siinä joulun aikaan, kun sieltä tuli paljon lastenohjelmia kerrankin. Joulukalenteri-ohjelmaa oli katsottu tietysti koko joulukuu. (Löysin äskettäin muuten sivuston, missä muistellaan viimeisten 40-vuoden joulukalenterit, kannattaa käydä verestämässä muistia!)

Ja pimeän aikaan sitten tuli mummolan väki meille, ja sitten odoteltiin ja jännitettiin, milloin joulupukki tulee. Kurkittiin ikkunasta ja yritettiin huomata se hetki, milloin lahjat ilmestyy ulos, mutta ikinä ei huomattu ennen kuin sitten, kun ne olivat jo tulleet.

Lahjoistani minä tykkäsin erityisesti kävelevästä nukesta, jonka nimi oli Mikael (se oli kirjailtu nuken paitaan). Olin kateellinen pikkusiskon saamasta nallesta, itse en koskaan lapsena saanut nallea vaikka kovasti sellaista toivoin. Sain yhtenä jouluna mollamaijan, jonka nimesin Irjaksi (Kaikilla nukeilla piti ehdottomasti olla nimet). Sitten joka joulu saatiin pehmeitä paketteja, muistan vaaleanpunaiset liukkaat tossut, ja punavalkean kaulahuivin ainakin. Joku kirjakin monesti tuli, Suomen kansan eläinsadut muistan yhtenä jouluna paketista saaneeni. Tähtisadetikkupakkaus myös joskus kääreistä löytyi, niitä sitten saatiin poltella joulun aikaan tai viimeistään uutena vuotena.

Se joulun aika oli lapsena kiireetöntä, rauhallista. Ei menty minnekään eikä tehty paljon mitään; oltiin vaan, lueskeltiin, pelailtiin, lämmitettiin laatikoita ruuaksi, ja kinkkua päivä toisensa jälkeen. Loppiaisena sitten otettiin joulukoristeet ja kuusi pois, ja palattiin arkeen. Kuusenneulasia löytyi vielä viikkojen päästä lattialta...

Sitten ilmoitus: Olen tehnyt kovasti ajatustyötä tämän blogin kanssa, ja päätin, että nyt on aika jättää tämä vaihe elämästä taakse. En saa enää mieleen sellaisia kivoja pieniä sattumuksia, mitä olin suunnitellut alunperin kirjoittavani tänne. Olin kuvitellut, että ainakin vuodeksi löytyisi hyvin kirjoitettavaa tuolta lapsuusajalta, mutta ei se niin helppoa ollutkaan. Pitkiä pätkiä loppupuolella oli ihan hiljaisuudessa. Parempi siis lopettaa reilusti, eikä yrittää kitkutella haudan partaalla pitkää aikaa. Sain kuitenkin 90 bloggausta aikaiseksi, eli melkein kaksi kirjoitusta per viikko keskimäärin. Siihen täytyy olla tyytyväinen.

Blogi täytti tarkoituksensa, sain muistot talteen, ja sain niihin vielä rakkailta sisaruksiltani täydennyksiäkin; niistä olen kovasti, kovasti kiitollinen! Kiitos isoveli ja pikkkusisko, olette edelleen niin tärkeitä minulle!

Teille muille lukijoillekin kiitos, ehkä tavataan jossain muissa merkeissä Blogistanian syövereissä, ehkä ei... Mutta ihanaa ensi vuotta kaikille! Terveyttä, onnea ja menestystä!

Sen sijaan minun yöllisistä harrastuksistani ei kukaan ollut huvittunut. Minä narskutin hampaita öisin. Kuulemma siitä kuului niin kova ääni, että se häiritsi samassa huoneessa nukkuvia. Pikkusisko ei jostain syystä siitä niin kamalasti minulle moittinut, mutta kerran, kun olin kesäleirillä, muut samassa huoneessa nukkuvat leiriläiset sanoivat, että kukaan ei ollut voinut nukkua, kun narskutus oli niin kova. Nolotti!

Pikkusiskolla en muista olleen mitään sen ihmeempiä yöllisiä harrastuksia. Minua häiritsi vähän ainoastaan se, että meillä oli ihan erilaiset vuorokausirytmit. Minun piti päästä aina nukkumaan tosi aikaisin, viimeistään kahdeksan pintaan, mutta sisko olisi valvonut vaikka kuinka myöhään. Sitten vastaavasti aamulla minä ponkaisin ennen kuutta virkkuna ylös ja sisko olisi nukkunut vaikka kuinka pitkään. Kouluaamuina minä olin aina hereillä ennen kuin isä tuli herättämään. Isän herätys tapahtui niin, että hän ovenraosta napsautti valot päälle, ja siihen sitten piti herätä. Pikkusiskoa tosin joutui monesti vähän sanallisestikin komentamaan.

Pisseille oli oma pussi, pissipussi nimeltään. Sellainen kangastilkusta tehty, jossa oli kiristysnyöri suulla. Pissejä vaihdettiin, erivärisiä savikuulia yksi yhteen suhteella, tai muutama savikuula yhteen lasikuulaan, tai muutama pieni lasinen yhteen isoon lasiseen. Marmorisia pissejä en muista itselläni kovin monta ikinä ollutkaan.

Pisseillä pelattiin niin, että maahan kaivettiin noin nyrkinkokoinen kuoppa. Matkan päästä sitten jokainen vuorollaan heitti sovitun määrän pissejään lähelle kuoppaa. En muista enää sääntöjä ihan tarkkaan, mutta muistelisin, että peli meni niin, että sitten kun jokaisella oli pissit siellä kuopan ympärillä, vuoronperään sitten sormella tönäistiin omaa pissiä ja yritettiin saada sitä osumaan toisen pissiin, ja kierittämään toisen pissin sinne kuopan pohjalle. Ja ne pissit, mitkä onnistui kuoppaan tiputtamaan, sai itselle. Pelistä oli toinenkin versio, jossa ei ollut kuoppaa. Siinä heitettiin pissi seinään, josta se poukkosi takaisin. Sitten yritettiin kilkata muitten pissejä, ja jotenkin mitattiin etäisyyksiä. Mutta sitä en oikein muista. Olisi tosi kiva, jos joku lukija, joka muistaa nämä kuulapelien säännöt kunnolla, kirjoittaisi ne kommentteihin!

Aamuisin rikottiin kilpaa lätäköistä yön aikana niihin muodostunutta jääkerrosta. Hengitys huurusi ja posket alkoivat punoittaa pienen ulkonaolon jälkeen. Ruskaa en osannut sen kummemmin ihastella, sehän vain kuului asiaan. Linnut olivat jo lentäneet etelään. Kaikki ympärillä hiljeni, ikäänkuin jäi odottamaan lumen tuloa.

Yöpakkasten jälkeen käytiin poimimassa karpaloita. Kumisaappaat jalassa käveltiin puoliksi jäätyneellä metsäsuolla, ja napsittiin kohmeisen kylmiä kirkkaanpunaisia marjoja mättäiltä sammalien keskeltä. Sormenpäitä ja varpaita paleli.

Apteekin väellä oli yksi tyttö, Irmeli. Hän oli useamman vuoden minua vanhempi, en tiedä tarkkaan, minkä ikäinen. Hän oli melko hiljainen ja arka. Kun olin kymmenen ikäinen, luokkakaverini kertoi minulle järkyttävän huhun, jolla selitti Irmelin vetäytyvää ja hieman outoa käyttäytymistä.

Huhun mukaan eräs kylän miehistä, naimisissa ja ainakin yhden lapsen isä, olisi raiskannut Irmelin joen rannassa pari vuotta aiemmin. Ja Irmeli olisi tullut raskaaksi. Mitään muuta en tästä tapahtumasta tiedäkään, ja tosiaan, en edes tiedä, onko se totta, mutta luulen, että ainakin osittain on.. En halunnut kuulla siitä mitään sen enempää, ja kielsin luokkakaveriani puhumasta minulle siitä jutusta yhtään mitään muuta. Se järkytti minua kovasti, ja itse asiassa nykyään haluaisinkin tietää, oliko se totta, vai ihan keksitty juttu. Se on vieläkin minulla silloin tällöin mielen päällä.

Muistan kuitenkin, että pyhäkoulussa jossain välissä käytiin koulun kerhohuoneessa, samoin tyttökerhossa. 4H-kerhokin taisi kokeilla suosiotaan hetken aikaa koulun keittolassa. Jonkunlaisen liikuntakerhonkin muistan, tai lähinnä pesäpallon pelaamista koulun kentällä tiettyinä iltoina, sekä naapurin isän vetämiä rentoutusharjoituksia koulun liikuntasalissa. Taisin osallistua ihan jokaikiseen kerhoviritelmään, mitä meidän kylällä yritettiin, tai no, poikakerhossa en koskaan käynyt...

Kyllähän me tehtiin omiakin kerhoja. Yhden kaverin kanssa kolmannella luokalla perustettiin kerho, jonka tehtävänä oli autta kylän vanhuksia. Joka viikko päätettiin, ketä vanhusta mentäisiin auttamaan ja miten, ja suunniteltiin, ja sitten jonain iltana mentiin koputtelemaan ovelle, kysymään että voitaisiinko siivota tai tiskata tai tehdä jotain muuta.  Se oli ihan mukavaa, mutta ei tainnut sekään kovin monta kuukautta kestää. Oli meillä kuitenkin kerhohuone siellä kaverin navetansiivessä, ja päiväkirjaa pidettiin, kenen luona oltiin käyty ja mitä tehty.

Kesällä isä sitten kulki metsässä puita kaatamassa. Siitä touhusta en paljoa teidä, en ollut muistaakseni koskaan mukana. Mutta sitten kun puut tuotiin kotipihalle, alkoi meilä lapsillakin työt. Ensin toki isä itse sahasi ja pilkkoi puut, meille lapsille ei sahaa ja kirvestä käteen annettu, tai ehkä isoveljelle jossain vaiheessa, mutta ei tytöille. Kun rantteella oli iso kasa pilkottuja klapeja, pidettiin puunkantotalkoot. Me lapset kannettiin satoja sylillisiä puita liiterin lattialle kekoon. Isä seisoi liiterissä ja pinosi klapit tiukkoihin pinoihin. Siinä meni aina koko ilta, joskus useampikin. Liiteri tuli aina ihan täyteen ennen talvea.

Tietysti puut piti saada liiteristä pannuhuoneeseenkin. Me lapset aina säännöllisin väliajoin, kun pannuhuoneesta oli puut loppu, haettiin liiteristä sopiva määrä sylillisiä, jotta pannuhuoneen puuvarasto saatiin täyteen. Saunakin niillä puilla lämmitettiin, mutta en muista, että meidän olisi koskaan sinne tarvinnut puita kantaa, isä taisi sen hoitaa itse.

Perunan nosto sen sijaan ei ollut ollenkaan niin mukavaa. Pellot olivat isoja ja perunoiden nostaminen rankkaa. Jussi ajoi traktorilla edellä ja aukaisi sillä pottuvaon. Sitten me kaikki muut, eli me lapset, isä, mummo ja pappa, käveltiin perässä ja kerättiin kaikki esille tulleet perunat ämpäreihin, ja käytiin tyhjentämässä täydet ämpärit laareihin. Hikistä, multapölyistä hommaa, mutta tuikitarpeellista.

Paljon enemmän nautin perunannostosta keskikesällä, kun saatiin mummon pikkupenkistä hakea uusia perunoita aina yhtä ruokaa varten. Ei kesällä paljon muuta syötykään kuin uusia pottuja ja kuppikastiketta, eli kahvikuppiin sulatettua sipuli-voita, johon peukalonpään kokoiset perunat kastettiin. Lisukkeena oli silliä ja kurkkua tai tomaattia. Joskus isä keitti uusista potuista myös maitopottuja tai kesäkeittoa, mutta niistä minä en tykännyt.

Mummo ja isä eivät osanneet täytekakkuja tehdä, joten kovin usein meillä ei mitään syntymäpäiväkakkua ollut. Keksiä ja pullaa siis oli tarjolla. Mutta kerran isä osti jäätelökakun, se oli ihanaa. Ja kerran yritettiin mummon kanssa leipoa jostain reseptistä sellainen hassu vähän voitaikinapohjainen kakku, siitä ei tullut kovin hyvä.

Meillä syntymäpäivinä aina isä laittoi kortin ja lahjan odottamaan keittiön pöydälle sankarin heräämistä. Oli kiva aamulla muistaa, että on juhlapäivä, ja rientää keittiöön katsomaan, minkänäköinen lahja siellä onkaan. Yleensä myös äiti oli postittanut jonkun paketin synttäriksi. Isä antoi sitten minulle sen pakettikortin ja ajoi minut Keminmaalle postiin, josta sain itse sen paketin lunastaa.