Ensimmäinen auto, jonka meillä muistan, oli valkoinen pikkufiiatti. Malli oli ehkä Fiat 600, en ole varma. Siihen autoon liittyen muistan vain yhden tapahtuman. Olimme kesällä ajamassa useamman sadan kilometrin päähän sukulaisten luokse kylään. Mukana oli isä, mummo ja me lapset, jotka istuttiin takapenkillä ajan hengen mukaan ilman turvavöitä. Ei kai autoissa siihen aikaan sellaisia ollut olemassakaan.

Oltiin juuri jossain keskellä metsää, soratiellä. Yhtäkkiä näen, että meidän edellä vasemmalla puolen tien reunassa liikkuu jokin. Isäkin huomaa sen ja huudahtaa jotain. Se liikkuva on yksi meidän auton renkaista! Isä pysäyttää auton tien sivuun ja menee tutkimaan tilannetta. Tosiaan, yksi rengas on pois. Hetken matkaa oltiin jo ajettu pelkällä vanteella, ja se oli vahingoittanut jotain jarrujuttuja.

Isä pysäytti seuraavan ohikulkevan auton ja sai siinä kyydin lähimmälle huoltoasemalle tai jonnekin. Me lapset ja mummo jäätiin odottamaan autoon. Mummokin tuli takapenkille istumaan, otti pikkusiskon syliinsä, ja antoi meille välipalaa kassistaan. Sisko nukahti siihen mummon syliin, ehkä me muutkin torkahdettiin. Lopulta isä tuli taksilla takaisin, oli ostanut jotain, millä saa auton siihen kuntoon, että sillä pääsee jatkamaan matkaa. Me muut kuitenkin mentiin taksiin, ja ajettiin sillä loppumatka sukulaisten luo. Isä tuli yksin autolla perässä.

Myöhemmin kuulin, kuinka isä kertoi, että jarrut eivät olleet toimineet koko loppumatkan aikana. Aluksi oli käsijarrun avulla saanut jarrutettua, mutta ihan lopussa sekään ei enää ollut jarruttanut, joten vauhti piti pitää melko alhaisena. Minusta se kuulosti pelottavalta, ja kunnioitus isää kohtaan kasvoi.