Pienestä asti me lapset rävittiin joessa kesät pitkät. Heti kesäkuun alusta elokuun loppuun. Ikinä ei ollut liian kylmä, vaikka mummmo väittikin heinäkuun lopulla, että Jaakko on heittänyt kylmän kiven jokeen, ja enää ei saisi uida. Isä toivoi, että me opittaisiin uimaan, että ei tarvitsisi pelätä niin paljon hukkumista. Hän lupasikin jokaiselle, että saadaan viiden markan seteli palkaksi heti, kun osataan uida.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ei meitä kukaan oikein opettanut uimisen taitoihin. Kunhan mekastettiin joessa ja koetettiin pysyä pinnalla. Mummolan ranta oli vähän liian matala uintiharjoituksiin, ei siellä voinut kuin kahlata tai korkeintaan käsipohjaa mennä. Mummolan lähimmän naapurin, Vallon, ranta oli jo parempi, siellä sitä sitten harjoiteltiin. Ja vähän kauempana, Lehdon rannassa, myös, naapurityttöjen kanssa. Minä opin uimaan siellä Vallon rannassa, ihan pian sen jälkeen kun veli oli oppinut. Huomasin vain yhtenä päivänä, että vesi kannatti. Isälle sitten ylpeänä kerroin, että olin pysynyt niin ja niin pitkään pinnalla, ja sain sileän viiden markan setelin palkaksi.

Naapurin tyttöjen kanssa uitiin heidän lehmihaan rannassa, samassa vedessä, missä lehmätkin, eri aikaan tosin. Siinä rannassa erikoisuus oli iso kivi, joka oli keskellä jokea. Siinä kohtaa oli suvantokohta, ja joki oli melko syvä, Jos isolle kivelle halusi mennä, piti uida hetken matkaa vedessä, jossa jalat ei yltäneet pohjaan. Yleensä pysyttiin semmoisissa paikoissa, missä tiesi, että vesi ei ollut liian syvä. Iso kivi oli kuitenkin poikkeus, ja siellä käytiin paljon. Yhtä aikaa kivelle mahtui neljä tai viisi tyttöä, jos ihan vierekkäin oltiin.