Mummolla ja papalla oli omat karkkinsa. Mummolla oli lipaston kaapissa karkkirasia, jota sanoi rintapastilleiksi. Ne oli pieniä pyöreitä, vaaleanpunaisia karkkeja. Pectus niiden nimi oli. Pappa taas tykkäsi valkoisista suorakulmion mallisista melko väkevistä karkeista. Sen pussin paikka oli keittiön työpöydällä. En edes muista niiden nimeä, kun niitä aina sanottiin papan karkeiksi. Muistaisikohan pikkusisko? Olisiko joku Eucalyptus tms?

Näiden lisäksi joskus, kun oltiin kipeinä, mummo liuotti kuumaan veteen kirkkaita, pyöreitä, kovia mentholin hajuisia ja makuisia karkkeja. Sitten se vesi juotiin kuumana, että hengitys helpottaisi.

Ja karkiksi minä laskin joskus myös kalanmaksaöljyn, jota aina talvella saatiin. Ei, en tykännyt siitä nestemäisestä versiosta, enkä niin paljon edes niistä kapseleista. Näistä kumpikin sai aikaiseksi kalanmaksaöljyn makuisia röyhtäyksiä pitkin päivää. Mutta se suklaa, se oli hyvää! Kalanmaksaöljyä siis sai sellaisena suklaalevynä, josta sai joka aamu sellaisen pienen neliönmuotoisen palasen valkoista herkkua. Siinä ei ollut jälkeäkään pahasta mausta, olisin mieluusti ottanut useammankin palasen, mutta mummo sanoi, että siitä tulee kipeäksi, jos syö liikaa.