Illalla ennen nukkumaanmenoa vaidettiin yöpuku päälle. Tytöillä oli sellainen ihana pitkä yömekko, ja veljellä pyjama. Iltapesuksi riitti hampaitten pesu, en muista että isä olisi koskaan opettanut, että kasvoja tai mitään muutakaan pitäisi pestä iltaisin. Kipaistiin omiin sänkyihin kun oltiin valmita, ja huudettiin suureen ääneen isää lukemaan iltarukous. Isä ei ollut yhtään uskonnollinen ihminen, päinvastoin. Mutta iltarukouksesta piti jostain syytä kiinni, Levolle lasken luojani -ruokouksen isä sanoi joka ilta jokaiselle lapselle erikseen pitäen kättä hiusten tai hartioiden päällä. Tuntui turvalliselta.

Kun iltarukous oli luettu ja hyvät yöt sanottu, piti pysyä sängyssä. Isä ei yhtään tykännyt, jos vielä piti vaikka vessaan mennä tai tuli jotain asiaa mieleen, mitä piti sanoa. Sängystä ei saanut enää sitten nousta. Joskus minä vielä halusin lueskella hetken sen jälkeen, mutta pikkusisko ei siitä kovasti tykännyt, kun lukulampun valo kuulemma häikäisi.

Todella kivat muistot minulle on jäänyt niistä muutamasta kerrasta, kun olin iltatoimien jälkeen mennyt vielä katsomaan telkkaria olohuoneeseen jonain viikonloppuna, ja nukahtanut nojatuolin nurkkaan. Silloin isä nosti syliin ja kantoi sänkyyn nukkumaan. Heräsin kyllä siihen nostamiseen, mutta olin nukkuvinani, koska oli niin kiva olla kannettavana.