En koskaan ollut mikään erityisen hyvä hiihtämään. Enkä tykännyt siitä touhusta suuremmasti, varsinkaan koulussa, jossa olin aina viimeinen kaikissa hiihtojutuissa. Sitä paitsi kyläkouluun oli tylsä mennä hiihtämällä, potkurilla kun pääsi niin paljon helpommin ja nopeammin perille talvisaikaan. Mutta niinä päivinä kun oli liikuntatunneilla hiihtoa, oli pakko mennä suksilla koulumatkat.

Kuitenkin isän kanssa hiihtoretkille tykkäsin lähteä. Me, siis isä ja lapset, hiihdettiin joen yli eräälle niitylle, jossa sitten isä teki ladon eteen nuotion. Isä oli jo syksullä vienyt sinne latoon puita nuotiontekoa varten. Makkaratikut isä vuoli aina joka kerralle uudet siinä odotellessa. Levähdettiin, istuttiin ladon kynnyksellä, juotiin mehua ja paistettiin nuotiossa makkaraa. Aurinko paistoi, hanki kimalsi ja oli kiva olo, kun oli saanut vähän hikeä pintaan ja raikasta ilmaa. Posket oli punaiset kuin omenat.