En ole koskaan ollut kovin eläinrakas ihminen. Kotona meillä ei ollut lemmikkejä, mummolassa oli vaihteleva määrä kissoja, niin kuin kunnon maalaistalossa kuuluu. Koiriin en paljon lapsena törmännyt.

Mutta hoitopaikassa. Aunella ja Eskolla oli koira, valkoinen pörröinen, eskimokoiraksi sitä sanottiin, olisikohan ollut joku samojedi tai vastaava rodultaan. Koiran nimi oli Viveka.

Viveka oli ihana, ja niin lapsirakas. Se oli määrättömän kärsivällinen kaikkia lapsia kohtaan, koskaan se ei murahtanut, vaikka kuinka lujaa olisi turkista vetäissyt. Vivekalla oli koppi hoitopaikan takapihalla, sisällä sille olisi tullut liian kuuma. Talvella oli kaikkein parasta, kun Vivekalle laitettiin valjaat, joihin kiinnitettiin pulkka, ja sitten me lapset päästiin pulkan kyydissä pitkin pihaa. Voi sitä riemua!