Opin pyöräilemään kesällä, sen muistan. Isä oli yrittänyt minua jo pitkään opettaa, mutta en vain uskaltanut luottaa siihen, että pysyisin pystyssä. Pelkäsin kaatumista.

Äiti tuli sitten yhtenä viikonloppuna käymään meillä. Äiti lupasi pyhästi pitää pyörän takaa kiinni, ja sanoi, että mennäänpä kokeilemaan pihatielle. Minä lähdin polkemaan hurjaa vauhtia, ja pysyin pystyssä piiiitkän matkaa. Sitten horjahdin, ja vastasin jalalla maahan, en kaatunut kuitenkaan. Katsoin taakseni, ja siellähän se äiti seisoi, kaukana siellä, mistä minä lähdin ajamaan.

Tietämättäni olin jo osannut pyöräillä, en vain ollut uskaltanut. Mutta nyt uskalsin. Olin niin kovasti luottanut siihen, että äiti kyllä pitää minut pystyssä, että en edes miettinyt, vaan menin vain. Opin, että minä osaan sellaisiakin asioita, mihin en ensin usko pystyväni. Opin, että pärjään, kunhan vain uskallan. Mutta opin myös, että vaikka äiti lupaisi jotain, sitä ei välttämättä silti tapahdu. Eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi.