Palaan nyt vielä tähän vanhempien avioerojuttuun, En tosiaan itse muista siitä ajasta mitään, mutta kerron vähän sitä, mitä olen kuullut.

70-luvun alussa avioerot olivat todella harvinaisia. Siihen aikaan vielä piti etsiä se syyllinen eroon ja muutenkin prosessi oli pitkä ja hankala. En tarkkaan tiedä, mitkä syyt oikeudessa esitettiin erolle, ja mitkä sille, että me jäätiin isän yksinhuollettavaksi. Se, että lapset, ja vielä niin pienet kuin me (1-, 3- ja 5-vuotiaat), jäivät isälle, oli täysin ennenkuulumatonta. Saimme monesti lapsuudessa korjailla ennakkokäsityksiä. Kun ihmiset kuulivat, että vanhempamme ovat eronneet, kaikki automaattisesti olettivat, että asumme ädin luona.

Sosiaalitädeilläkin oli epäilyksiä meidän huollon suhteen. Isä kertoi jälkikäteen, että varsinkin alkuvuosina meillä kävi tiuhaan tahtiin sosiaalitätejä tarkistuskäynneillä varmistamassa, että meillä lapsilla oli ehjät puhtaat vaatteet päällä ja emme olleet nälkiintyneitä. Eihän isä alkuun osanut ruokaa laittaa, ei ollut koskaan tarvinnut opetella. Söimme Pauligin pakastekalakeittoa ja Haaparannalla myynnissä olevia säilyketölkkilihapullia, ja pussitomaattikeittoa sekä verilättyjauhoista tehtyjä verilättyjä. Siihen aikaan ei eineksiä ollut kovin montaa vaihtoehtoa. Mutta nuo kaikki muistan hyvin, tykkäsin niistä kovasti! Pikkuhiljaa isä oppi hyväksi kokiksi, vieläkin vesi nousee kielelle kun muistelen uunikanaa ja lihapullia isän tekemänä.

Kouluikäisenä kaverit kysyivät, milta tuntuu asua vain isän kanssa. En oikeastaan tiennyt, mitä sanoisin siihen. Totuushan oli se, että se oli täysin normaalia meille. Emme me tienneet mistään muusta vaihtoehdosta mitään. Isoveli muistaa jotain ajasta, jolloin äiti asui meillä, mutta minä ja siskoni ollaan muistimme mukaan aina asuttu vain isän kanssa, ja tuntui hassulta ajatella, että asiat voisivat olla jotenkin muuten.