Ei minun lapsuudessa trampoliineja tunnettu, tai en ainakaan koskaan ollut sellaisesta kuullut. Mutta hoitopaikan takapihalla oli kuitenkin aivan ihana hyppelypaikka. Vanha teräskehikkoinen heteka seisoi pihan laidassa ja siinä teräsverkon päällä me lapset saimme hyppiä.

Eräs varhaislapsuden muistoista liittyy hetekaan. Olin Minnan kanssa siinä hyppimässä, kun jostain tuli kinaa, ja tönäisin Minnan hetekan päältä pois, maahan. Minna satutti tippuessaan jalkansa tai kätensä, en nyt muista enää tarkkaan, ja hoitotäti Aune tuli katsomaan, mikä on hätänä.

Muistan, kuinka sanoin, että ei mitään tapahtunut, ei ole mitään hätää, mutta Aune sanoi kokemuksen äänellä, että Minna ei itke koskaan turhan takia, että jotakin on nyt kyllä sattunut. Ja minä jouduin sisälle hellan viereen nurkkaan häpeämään huonon käytökseni takia. Ja olin omasta mielestänikin ansainnut sen.