Mummolassa oli kaksi isoa niittyä, joissa tehtiin heinää lehmille. Kun heinät oli niitetty, ne nosteltiin heinähangoilla seipäille. Me pienet ei saatu hankoja käsitellä, mutta meidätkin kelpuutettiin haravoimaan maahanjääneitä heiniä kasoiksi, joista ne oli hangoilla helpompi nostaa seipäisiin. Kumpparit jalassa juostiin niityllä, kun paljain jaloin heinänkorret pistelivät jalkoja. Välillä syötiin ladonseinustalla eväsleipiä ja mehua, aikuisille oli termospullossa kahvia.

Sitten kun heinät olivat kuivuneet, ne nostettiin heinäseipäiltä traktorin lavalle. Lavalla me lapset saatiin hyppiä ja polkea heiniä tiukempaan kasaan. Heinät kärrättiin latoon, mutta ladossa ei periaatteessa enää saanut hyppiä heinissä, koska ne kuulemma voisivat syttyä palamaan hankauksen takia. Ei me lapset sitä ihan aina uskottu, hyppiminen oli niin kivaa. Me kaiveltiin heiniin tunneleita ja tehtiin luolia, ja oltiin piilosilla. Me myös kiipeiltiin ladon katonrajassa olevilla hirsiparruilla, roikuttiin ja käveltiin niitä pitkin, aina välillä mätkähtäen alapuolella olevaan heinäkasaan.

Sitten, kun ei jaksettu olla muuten apuna heinämiehille, meidät lapset komennettiin poimimaan mesimarjoja niityn ojanreunoilta. Niitä kasvoi siellä paljon, ja ne olivat tosi makeita ja mehukkaita. Ja niistä maksettiin hyvä hinta, isoveli ainakin tienasi niillä ihan hyvin. En muista että minä tai pikkusisko oltaisiin myyntiin asti niitä saatu kerättyä.