Isä ja äiti olivat rakentaneet meille omakotitalon juuri ennen vuosikymmenen vaihtumista. Äiti tosin ei siinä ehtinyt asua kahtakaan vuotta ennen poismuuttamistaan. Minulle se koti on se ainoa oikea koti. Paikka jossa asuin koko lapsuusaikani.

Ihan pienenä me kaikki kolme lasta olimme samassa huoneessa. Huoneeseen mahtui juuri kerrossänky, jossa veli nukkui yläpetissä ja minä alapetissä, sekä lastensänky, jossa sisko nukkui. Lisäksi meillä oli kirjahylly ja vaatekaappi yhdellä seinällä. Isä nukkui isommassa makuuhuoneessa meidän huoneen vieressä.

Isällä oli kiertosysteemi, me lapset saimme vuoroöinä mennä isän viereen parisänkyyn nukkumaan. Minä pelkäsin aina joka kolmas yö, kun minä ja pikkusisko nukuttiin kahdestaan lastenhuoneessa. Isän vieressä ei tietenkään pelottanut, ja velikin tuntui niin isolta ja voimakkaalta, että voisi pelottaa rosvot pois, mutta pikkusiskosta ei olisi rosvoja vastaan mitään mahdollisuutta. En tiedä, miksi pelkäsin juuri rosvojen tuloa, enkä niinkään mitään mörköjä tai haamuja.

Kun isoveli aloitti koulun, me tarvitsimme lisää tilaa. Huoneeseen piti mahtua myös koulupöytä. Isä nikkaroi meidän isoon olohuoneeseen väliseinän, jolla sai tehtyä itselleen olohuoneen puolikkaasta makuuhuoneen. Me tytöt saimme isomman makuuhuoneen ja veli jäi lastenhuoneeseen yksinään, onnellisena omasta huoneestaan. Siihen uuteen huonejärjestelyyn taisi loppua myös isän vieressä nukkuminen, en ainakaan muista, että olisin uudessa "tyttöjen"huoneessa nukkunut yksikseni ollenkaan. Paitsi joskus, kun oltiin kipeitä, niin päästiin isän huoneeseen nukkumaan. Siinä oli varmaan isän helpompi vahtia kuumeen nousua ja vointia.

Tyttöjen huoneessa oli ajan mukaisesti yksi seinä erivärinen kuin muut. Päätyseinä oli tummanvioletti. Se oli hieno, ainakin minun mielestä. Lisäksi tykkäsin todella paljon seinällä olleesta gobeliinista, tai mikä raanu olikaan.