Meillä oli kotona muutama viinimarjapensas, mutta mummolassa oli paljon enemmän. Aina elokuussa, minun syntymäpäivien aikaan, muutama ilta ja ainakin yksi viikonloppu meni marjapensaissa. (Itse asiassa äiti on minulle kertonut myöhemmin, että lähti minua synnyttämään suoraan viinimarjapensaasta.) Kaikkien piti poimia. Isällä oli eri kokoisia sanokoja, pikkusiskolle litran sanko, minulle kolmen litran ja isoveljelle viiden litran ainakin jossain vaiheessa, koot vähän vaihtuivat, mitä enemmän ikää kertyi. Yksi ämpärillinen illassa piti ainakin saada täyteen ennen kuin sai lähteä pensaista pois.

Joka vuosi marjojen poiminta oli aluksi kivaa, viinimarjan lehdet tuoksuivat hyvälle ja tehtävä tuntui helpolta. Mutta kun sanko täyttyi niin hitaasti, alkoi mieli muuttua. Viimeisenä poimintailtana sitten jo tympäisi koko homma. Aina poimimisen alkuun piti päättää, minkävärisiä viinimarjoja poimii, mustia vai punaisia. Mustat olivat isompia, ja minun mielestä paremman makuisia, mutta punaisten marjojen tertut olivat isompia ja tiheämmässä. Siinä sitten mietittiin, mistä tulisi nopeiten sanko täyteen.

Isä ehdottomasti kielsi riipimisen, marjat piti poimia terttuineen, muuten ei kuulemma seuraavana syksynä saataisi yhtään marjoja. Ja paljon naputusta saatiin kuulla siitä, miten yksi kohta pitäisi poimia aina ihan tyhjäksi asti ennen seuraavaan paikkaan siirtymistä. Meillä lapsilla kun oli tapana haahuilla siellä täällä napaten marjat siitä kohtaa, mistä niitä näytti eniten olevan. Isä ei tykännyt paikkoa meidän jälkiä.

Sillä aikaa kun me lapset isän kanssa poimittiin marjoja, mummolla oli mehuntekohommat menossa. Kesäpirtissä puuhellalla oli alumiininen mehumaija kiehumassa, ja aina kun ämpäri tuli marjoja täyteen, isä kävi kantamassa sen siihen kesäpirtin portaille, mistä mummo sitten haki ja nakkasi marjat maijaan mehustumaan. Siitä tuli ihana tuoksu ulos saakka, ja eipä paljon sen parempaa juomaa ollutkaan kuin juuri tehty vielä vähän lämmin viinimarjamehu.