Lapsuudessa herkkuja ei ollut siinä määrin tarjolla kuin nykyään. Riittävästi kuitenkin. Välillä sanoin mummolle, että minulla on herkkunälkä, ja sain silloin yleensä vaalean piparin syödäkseni, niitä oli melkein aina mummolla kaapissa. Mummo leipoi myös pullaa melkein joka viikko, ja aina silloin tällöin kampanisuja. Pullapitkoviipaleesta tehtiin kahvin kanssa soppelia, eli maitokahviin revittiin pullapalasia sekaan, ja sitten se syötiin lusikalla.

Kotona meillä ei herkkuja oikein löytynyt, mummolassa vain. Kotona saattoi joskus olla mariekeksipaketti kaapissa, mutta yleensä isä sanoi, että sitä ei saa syödä, vaan säästetään vieraille. Vaikka ei meillä oikeastaan koskaan käynyt vieraita. Kotona lievitin herkkunälkää kauraryyneillä. Kauraryynejä lasi puolilleen ja niihin sekaan pari teelusikallista hienoa sokeria. Se oli hyvää! Joskus, jos kaapissa sattui olemaan kaakaota, siitä voi tehdä maidon kanssa suklaata niin, että laittoi lasiin paljon kaakaojauhetta ja ihan vähän maitoa, niin että tuli lusikoitava mössö. Isä kävi Helsingissä kokouksissa melkein joka viikko ja toi tuliaisiksi kokousmatkoiltaan joka kerta meille suklaapatukat. Da Capoa yleensä, joskus harvoin Jim-patukan. Tykkäsin Da Caposta paljon enemmän kuin Jimistä, sen voi antaa sulaa hiljaa suussa ja se kesti pitkään.

Viikkorahoilla sitten ostin usein karkkia, suosikkini oli sellaiset karkkirasiat, joiden takana oli sanat ja savel lauluun. Punaisissa karkeissa oli painettu rasian kylkeen Kaunis Veera: "Sätkät, sätkät, parrunpätkät, sinisellä Saimaalla seilattiin. Poijat, jätkät, pitkät, pätkät, kaunista Veeraa me katseltiin. Ja sen tervahöyryn nimi oli prinsessa Armaada, ja me parrulastissa seilattiin niitä Saimaan aaltoja." Mustissa karkeissa oli Rosvo-Roope: "Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa surullisen tarinan, jollei oo vertoa. Se on laulu merirosvosta, Roope nimeltään, hän sydämiä särki, missä joutui kiertämään." Niitä sitten lauleskelin, vieläkin osaan ne ulkoa.