Meidän lähimmässä naapurissa asui vanha mummo yksin. Muistan, että kävin siellä joskus ihan pienenä kylässä. Mutta joskus kouluikään tullessani se mummo joko muutti pois tai kuoli, koska talo jäi tyhjilleen, mummon lasten kesäpaikaksi, jossa harvoin kävi kukaan.

Toisessa lähinaapurissa asui myös mummo, mutta ei yksin, vaan kolmestaan kahden aikamiespoikansa kanssa. Iita-mummo oli oikein mukava, siellä minä kävin melko usein, ja aina mummolla oli antaa jotain pientä naposteltavaa. Siellä olen ensimmäisen kerran elämässäni maistanut vesimelonia. En oikein tykännyt siitä, kun siinä oli niin paljon siemeniä.

Mummon pojat olivat melko kovia juomaan viinaa. Mutta yleensä se ei häirinnyt kovasti, olivat ihan hyväntuulisia nauttineenakin. Kulkivat ihan kliseisesti kossupullo takataskussa roikkuen. Sitten Taisto, se vanhempi, rauhallisempi, pojista jäi auton alle ja kuoli. Sen jälkeen nuoremmasta tuli vähän enemmän räyhääjä, ja joskus Väinö tuli meillekin ympäripäissään kylään, istui keittiön pöydän ääressä, puhui ja puhui, eikä lähtenyt pois, vaikka isä pyysi. Sitten opin, että jos näin tyttöjen huoneen ikkunasta, joka oli sinne naapuriin päin, että Väinö horjahtelee meille, kävin laittamassa ulko-oven lukkoon. Yleensähän meillä ei ovia pidetty lukossa koko kylässä. Luuta vain oven päälle, jos ei oltu kotona, niin vieraat tiesi jo kaukaa, ettei kannata tulla kolkuttelemaan.