Muutaman ensimmäisen vuoden mummo oli hoitanut meitä lapsia päivät, kun isä oli töissä. Mutta sitten päästiin hoitopaikkaan. Perhepäivähoitosysteemi oli silloin ihan uutta, ja me lapset päästiin juuri perhepäivähoitajaksi valmistuneen Aune-tädin luokse hoitoon. Veli ei ehtinyt siellä olla muistaakseni kuin yhden kesän ennen kuin meni kouluun. Minä ja sisko oltiin sitten pitempään, minä parin vuoden ajan ja sisko vielä pari vuotta lisää. Isä vei meidät aamulla Aunen luo ja haki töistä tullessaan pois.

Hoitopaikassa oli hyvä olla. Ensimmäisenä päivänä Aune-täti istui meidän kanssa keittiön pöydän ääressä ja kertoi talon tavat. Kun kysyttiin, miksi häntä pitää kutsua, hän sanoi, että ihan miksi vaan, tädiksi, Auneksi, hoitajaksi tai vaikka äidiksi tai mummoksi, kakki käy. Auneksi sitten alettiin sanomaan. Siellä asui muitakin, Esko oli Aunen mies, ja touhusi meidän kanssa myös, kun ei ollut muualla töissä. Eskon äiti, ämmiksiköhän häntä nimitettiin, en ole nyt ihan varma, asui yhdessä kamarissa. Hän oli hurjan vanha, ja vähän raihnainen. Kun mumma kuoli, Aunen ja Eskon tyttö muutti perheineen toiseen päähän taloa, ja heidän käyttöönsä annettiin olohuone ja pari makuuhuonetta. Olohuoneen ja keittiön välinen ovi peitettiin kaapilla, meille hoitolapsille muuttui olohuoneen sijasta mumman vanha kamari leikkihuoneeksi. Esko nikkaroi hänelle ja Aunelle makuuhuoneen autotallin päähän.

Aune ja Esko olivat minulle ja siskolle tärkeitä ihmisiä, käytiin heillä monesti kylässä koululaisinakin, ja heidät kutsuttiin myöhemmin niin rippijuhliin, ylioppilasjuhliin kuin häihinkin.