Mummolassa kävi säännöllisesti kalakauppias. Kauppias oli roteva ja rempseä naisihminen, joka pöräytti pihaan valkealla pakettiautollaan. Yleensä kauppiaan ei tarvinnut koskaan edes kolkutella ovelle,vaan hänet oli jo bongattu tulevaksi, ja me keräännyttiin pihalle auton ympärille.

Kauppias avasi pakettiauton takaovet, ja esitteli myytäviään. Auton takaosa oli täynnä styroksilaatikoita, joissa oli jäitä ja kaloja. Silakoita mummo yleensä ainakin osti, muistan pienenä tyttönä monesti peranneeni sisälmyksiä pikkukaloista, useimmiten silakoista, joskus muikuistakin. Haukikin oli usein ostoslistalla, sekin maistui paistettuna hyvälle, vaikka en niistä tuhansista ruodoista perustanutkaan. Muista kaloista minulla ei ole lapsuudesta mielikuvaa, niin, paitsi lipeäkalasta. Sitä syötiin aina joulun aikaan. Minä inhosin lipeäkalan makua, mutta valkokastike, jota sen kanssa tarjottiin, oli tosi hyvää.

Nämä kiertokauppiaat mahtavat nykyään olla ihan kadonnutta kansanperintöä. Toisinaan kalakauppiaan lisäksi meillä kävi sekatavarakauppias pakettiautolla myös. Hänellä oli auto täynnä nappeja, nauhoja, vetoketjuja, kampoja, huuliharppuja, kaikenlaista pientä tavaraa, vähän samaa mitä markkinoillakin helppoheikit myivät. Varsinainen löytöjen paratiisi pikkutytölle.