Voi sitä onnea, kun marjat kypsyivät kesällä. Paras metsämansikkapaikka oli naapurin lehmähaka, kävin siellä sekä yksin että siskon kanssa poimimassa mansikoita. Lehmänläjiä piti vain muistaa väistellä, ja paras oli mennä iltapäivällä siihen aikaan, kun lehmät olivat kesänavetassa lypsyllä, niin ei tarvinnut väistellä sorkkia tai häntiä.

Jos ajatus oli syödä marjat sellaisenaan, mansikat pujotettiin suoraan heiniin, timotei oli siihen tarkoitukseen paras. Sen varsi oli riittävän ohut mutta kestävä, että heinän sai helposti työnnettyä makeiden punaisten pienten mansikoiden läpi. Yhteen heinään mahtui toistakymmentä mansikkaa, ja kädessä sai kannettua ainakin viisi heinää. Heinällisessä mansikoita jotenkin kulminoitui koko kesän ihanuus!

Toisinaan pyysin mummolta mukin, johon keräsin mansikat. Kun muki oli melkein täynnä, juoksin mummolaan, ja pyysin lisäämään mukiin maitoa. Sitten murskasin lusikalla mansikoita maitoon. Voi kuinka mansikkamaito oli hyvää! Raikasta ja makeaa. Vaaleanpunaista juomaa, jossa oli pieniä palasia, joita pureskella. Mustikkamaito oli melkein yhtä hyvää, mutta ei kuitenkaan aivan.