Isän työpaikalla järjestettiin työntekijöiden lapsille urheilukiplailut kahdesti vuodessa, kesällä ja talvella.Kesäkisoissa juostiin, heitettiin palloa ja hypättiin pituutta, talvikisoissa hiihdettiin.

Kilpasarjat menivät aina kahden vuoden välein niin, että joka toinen vuosi kilpailtiin samassa sarjassa vuotta vanhempien kanssa ja joka toinen vuosi vuotta nuorempien kanssa. Minä en yleensä kisoissa pärjännyt, mutta ei se haitannut. Kivaa oli aina silti, ja palkintolusikat saatiin jokainen. Itse asiassa sain kaksi kertaa toisen palkinnon, molemmat hiihtokilpailuista. Ensimmäisen kerran sen sain, kun minun sarjassa olikin vain kaksi tyttöä, mutta se toinen sitten tuli vuonna, jolloin meitä oli neljä tyttöä; siitä sijoituksesta olin tosi ylpeä.

Kilpailun jälkeen saatiin mehua, kesällä kylmää, talvella kuumaa. Sitten isä, joka toimi kisojen järjestäjänä, laski tulokset. Varsinkin kesäkisoissa, joissa oli useampi laji, meni tulosten selville saamiseen jonkun aikaa, jolloin ehdittiin leikkiä muiden lasten kanssa ennen palkintojen jakoa. Talvikisojen huippukohta oli kuitenkin se, kun ennen palkintojen jakoa kaikki kokoontuivat työpaikan ruokalaan, jonka ikkunaverhot laitettiin kiinni, ja isä viritti kaitafilmikameran paikoilleen. Isä vuokrasi näihin kisoihin aina jonkun piirretyn, monesti Aku Ankka-, Tom ja Jerry-, Tiku ja Taku- tms. pätkiä, mutta joskus myös ihan pitkän elokuvan. Nämä filmit tulivat sellaisilla nauhakeloilla ja niistä kuului hauska suriseva ääni, ja kun filmi loppui, se nauha aina läpsähteli muutaman kierroksen ajan ennen kuin projektori ehdittiin pysäyttämään.