Sain 3-vuotiaana silmälasit. Minulla diagnosoitiin ns. laiska silmä. Silmälaseissa vasen linssi oli ikkunalasia ja oikea linssi tosi paksu. Ei se mitään haitannut, sain mielestäni kauniit punasankaiset lasit. Mutta se haittasi, että minulta peitettiin näkevä silmä. Ihan ensi alkuun vasen silmälasilinssi teipattiin umpeen niin, että en saanut katsoa vasemmalla silmällä ollenkaan. Oikealla en nähnyt mitään, joten lopputuloksena oli, että jouduin kulkemaan sokkona seiniä pitkin, ja silti törmäilin esineisiin. Se ei ollut ollenkaan mukavaa.

Kun sillä pakkokeinolla oli laiskaa silmää harjoitettu jonkin aikaa, kiinteä lappu otettiin pois, ja sain "merirosvo"lapun, joka piti olla päässä tunnin päivässä. Sen tunnin aikana piti lukea jotain, tai ainakin katsella kirjaa sillä oikealla silmällä, että se harjaantuisi. Veljellä oli hieno aapinen, jota minä sain isän sylissä katsella joka päivä sen tunnin ajan. Eihän siinä montaa kuukautta mennyt, kun opin siinä ihan huomaamatta lukemaan. Yhtäkkiä, 4-vuotiaana, vain ymmärsin kaiken, mitä aapisessa luki.

Silmävian takia sain myös muuta erikoishuomiota. Isä käytti minua silmälääkärissä keskussairaalassa alkuun kerran viikossa, sitten kahden viikon välein ja myöhemmin kerran kuussa. Ensin mentiin lääkärille, joka laittoi silmätippoja silmiin. Siitä mentiin tunniksi odottelemaan tippojen vaikutusta ennen tutkimuksia. Mentiin joka kerta torin laidalla olevaan kahvilaan, jossa minä sain juoda lasillisen vihreää limsaa. Lapsuudessa ei ikinä juuri saatu limsaa, tämä oli minulle erikoinen tapahtuma, ja että vielä kahdestaan isän kanssa sain sen tehdä. Se oli hienoa, ja melkein korvasi sen kurjuuden, että silmätipat kirvelivät silmissä. Kurjaa oli myös se, että kun palasimme kahvilasta takaisin sairaalaan, en nähnyt mitään. En voinut edes pitää silmiä auki, kun päivänvalo häikäisi niin kovasti laajentuneita mustuaisiani. Kahvilasta isä aina kantoi minut takaisin sinne lääkäriin, kun muuten olisin kompastellut sokkona.