Siskon kanssa tehtiin lapsena paljon retkiä lähimetsiin ja -pelloille. Ei mummoa pelottanut päästää kahta pikkutyttöä vaeltelemaan keskenään teille tietymättömille. Mummo vain aina sanoi, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa, kun oli puhetta siitä, kuinka kauas ja kauan aiottiin retkeillä. Tarkoitti sillä, että tulette kotiin sitten, kun tulee nälkä. Meille, ja nähtävästi ei mummollekaan, tullut koskaan mieleen, että olisihan siellä voinut vaikka eksyä, tai sattua joku onnettomuus.

Retkelle saatiin eväät mukaan. Mummo teki lasipulloon viinimarjamehua, pullossa oli kuminen "tutti" korkkina. Syötäväksi saatiin viipaleet perunalimppua, jossa oli voita päällä. Ne käärittiin voipaperiin. Monesti saatiin myös pullaviipaleet tai pikkuleivät mukaan.

Oli ihanaa tepastella jonkun niityn laitaan, metsän reunalle, istahtaa ladon kynnykselle ja avata eväspussi. Eväät maistuivat aivan ihanalle, ja muutenkin oli mukava olla. Mihinkään ei ollut kiirettä, mitään ei tarvinnut pelätä. Koskaan ei retkellä alkanut satamaan vettä tai hyttyset kiusanneet. Aika on kullannut muistot.